Kun säästöt osuvat turvaan – sivutoiminen pelastustoimi hyvinvointialueiden rahoituskriisin puristuksessa

Suomessa on totuttu ajattelemaan, että turvallisuus “vain toimii”. Kun hätä iskee, apu tulee. Palo sammuu, loukkaantunut saa hoitoa ja onnettomuuden seuraukset rajataan. Tämä ajatus on niin syvälle juurtunut, että harva pysähtyy pohtimaan, mihin se oikeastaan perustuu. Yksi keskeinen, mutta yllättävän vähän julkista huomiota saanut tekijä on sivutoiminen pelastustoimi – järjestelmä, joka nojaa tavallisten ihmisten poikkeukselliseen sitoutumiseen.

Juuri tämä järjestelmä on nyt vaarassa jäädä hyvinvointialueiden rahoituskriisin jalkoihin. Säästöpaineet, epävarmuus ja jatkuva sopeuttaminen syövät pelastustoimen toimintakykyä hitaasti mutta varmasti. Erityisesti sivutoiminen pelastustoimi kärsii, koska sen haavoittuvuus ei näy heti tilastoissa – vasta silloin, kun jotain menee pahasti pieleen.

Tämä kirjoitus pyrkii esittämään, että sivutoiminen pelastustoimi on Suomessa aliarvostettu turvallisuuden peruspilari ja että hyvinvointialueiden rahoitushuolten seuraukset ulottuvat paljon pidemmälle kuin pelkkiin budjettiriveihin. Kyse ei ole vain rahasta, vaan arvovalinnoista, vastuusta ja siitä, millaista Suomea haluamme rakentaa.

Sivutoiminen pelastustoimi ei ole poikkeus – se on normi

Moni mieltää pelastustoimen ensisijaisesti ammattipalomiehiksi suurilla paloasemilla. Todellisuudessa suuri osa Suomea turvataan sivutoimisin voimin. Erityisesti harvaan asutuilla alueilla sivutoimiset palomiehet ja sopimuspalokunnat ovat usein ensimmäiset – ja joskus ainoat – auttajat kriisitilanteessa. Sivutoiminen pelastaja ei ole harrastelija. Hän on koulutettu, harjoitellut ja vastuussa ihmishengistä. Ainoa ero päätoimiseen pelastajaan on se, että hälytys keskeyttää hänen muun elämänsä: työpäivän, perhejuhlan, yöunet. Tämä järjestelmä toimii vain, jos ihmiset kokevat sen mielekkääksi, arvostetuksi ja reiluksi. Juuri tässä kohtaa hyvinvointialueiden rahoitusongelmat osuvat kipeimmin.

Hyvinvointialueiden talouspuhe ohittaa turvallisuuden erityisluonteen

Hyvinvointialueiden syntyyn liittyi lupaus palveluiden yhdenvertaisuudesta ja paremmasta kokonaisohjauksesta. Todellisuus on ollut karumpi. Alijäämät, säästöohjelmat ja kiireelliset sopeutustoimet ovat muodostuneet arkipäiväksi. Pelastustoimi on yksi monista sektoreista, joita tarkastellaan talouslukujen kautta. Ongelma on, että pelastustoimea ei voi käsitellä kuten mitä tahansa palvelua. Sen vaikutukset eivät näy välittömästi, eivätkä säästöt realisoidu heti. Kun koulutusta vähennetään tai kalustohankintoja lykätään, mitään ei tapahdu seuraavana päivänä. Mutta kun kriisi osuu kohdalle, järjestelmä joko kestää – tai ei kestä. Sivutoiminen pelastustoimi kärsii erityisesti siitä, että sen toiminta perustuu pitkälti vapaaehtoiseen sitoutumiseen. Tämä sitoutuminen ei ole ehtymätöntä.

Säästöt, jotka näyttävät pieniltä mutta tuntuvat suurilta. Hyvinvointialueilla tehdyt säästöpäätökset ovat usein pieniä yksittäin: yksi koulutus vähemmän, harjoitusten harventaminen, varustehankinnan siirto ensi vuoteen. Mutta sivutoimiselle pelastajalle nämä eivät ole abstrakteja päätöksiä, vaan konkreettisia viestejä.

Viesti on tämä: toimikaa vähemmällä, joustakaa enemmän, älkää vaativat liikaa. Kun sama viesti toistuu vuodesta toiseen, se alkaa murentaa motivaatiota. Sivutoiminen pelastustoimi ei kaadu yhteen päätökseen, vaan hiljaiseen kulumiseen. Ihmiset eivät lähde protestiksi, he vain lakkaavat tulemasta mukaan. Tämä on ehkä vaarallisin mahdollinen kehityskulku, koska se tapahtuu huomaamatta.

Motivaatio ei synny juhlapuheista. Usein todetaan, että sivutoimiset pelastajat tekevät työtään kutsumuksesta. Tämä on totta – mutta kutsumus ei tarkoita rajatonta joustoa. Kukaan ei voi loputtomiin paikata järjestelmää omalla ajallaan ja jaksamisellaan.

Arvostus ei synny pelkistä kiitoksista tai juhlapuheista, vaan arjen ratkaisuista: saako koulutukseen osallistua työajalla, onko varustus turvallista ja ajanmukaista, korvataanko menetetty työaika kohtuullisesti ja onko toiminta ennakoitavaa. Kun näihin vastataan jatkuvasti kielteisesti, kutsumus ei riitä.

Rekrytoinnin kriisi on todellinen – ja paheneva

Yksi vakavimmista seurauksista hyvinvointialueiden rahoitusongelmista on sivutoimisen pelastustoimen rekrytoinnin vaikeutuminen. Nuoremmat sukupolvet tekevät valintoja toisin kuin aiemmin. Työelämä kuormittaa, vapaa-ajasta pidetään kiinni ja vastuu pelastustoimessa on suuri. Jos järjestelmä näyttäytyy epävarmana ja aliresursoituna, siihen ei sitouduta. Tämä ei ole moraalinen ongelma, vaan rakenteellinen. Kukaan ei voi rakentaa elämäänsä järjestelmän varaan, joka elää jatkuvassa säästötilassa.

Alueellinen eriarvoisuus kasvaa huomaamatta. Sivutoimisen pelastustoimen heikentyminen ei vaikuta kaikkiin alueisiin samalla tavalla. Kaupunkiseuduilla päätoiminen pelastustoimi voi paikata puutteita. Maaseudulla ja pienillä paikkakunnilla vaihtoehtoja ei ole. Kun sivutoiminen toiminta heikkenee, vasteajat pitenevät ja riskit kasvavat. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että postinumero alkaa määrittää turvallisuutta. Se on kehitys, joka on ristiriidassa suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan perusajatuksen kanssa. Turvallisuus on investointi, ei menoerä. Pelastustoimea käsitellään usein kulueränä, josta on pakko säästää. Tämä ajattelu on lyhytnäköistä. Turvallisuus on edellytys kaikelle muulle toiminnalle – taloudelle, asumiselle ja hyvinvoinnille. Kun pelastustoimi toimii, vahingot jäävät pienemmiksi ja kriisit hallittaviksi. Kun se ei toimi, kustannukset moninkertaistuvat. Sivutoiminen pelastustoimi on tässä mielessä yksi kustannustehokkaimmista turvallisuusratkaisuista, joita Suomessa on.

Kysymys arvovalinnoista

Lopulta kyse ei ole vain hyvinvointialueiden taloudesta. Kyse on siitä, mitä pidämme tärkeänä. Olemmeko valmiita hyväksymään sen, että turvallisuus heikkenee hiljalleen, kunhan budjetit saadaan näyttämään paremmilta? Vai uskallammeko sanoa, että pelastustoimi – myös sivutoiminen – on raja, jonka yli säästöjä ei pitäisi viedä? Sivutoiminen pelastustoimi ei vaadi etuoikeuksia. Se vaatii realistiset toimintaedellytykset ja sen tunnustamisen, että turvallisuus ei synny itsestään.

Lopuksi: hiljainen varoitus: sivutoiminen pelastustoimi on järjestelmä, joka toimii niin kauan kuin ihmiset jaksavat ja haluavat kantaa vastuuta. Kun he lakkaavat jaksamasta, sitä ei korjata nopeasti. Pelastajia ei voi tilata varastosta, eikä luottamusta palauttaa hetkessä. Hyvinvointialueiden rahoituskriisi on todellinen, mutta turvallisuuden heikentäminen ei ole ratkaisu – se on riski, jonka seuraukset näkyvät vasta liian myöhään. Sivutoiminen pelastustoimi ansaitsee enemmän kuin jatkuvan selviytymistaistelun. Se ansaitsee paikkansa turvallisuuskeskustelun ytimessä, ei sen reunalla.

Juha Dahlbo

Piirihallituksen jäsen

Vaasa