Keskusta, olisiko kotiin tulon aika?

Kirjoitin syksyllä 2019 silloiseen Ilkkaan otsikolla ’’Tukehtuuko keskusta?’’. Kirjoituksen kantavana teemana oli huoli Juha Sipilän puheenjohtajakauden jälkeisen keskustan tulevaisuudesta vasemmistohallituksessa.

Keskustan kannatus oli tuolloin noin 11–13 prosenttia. Siis samoissa lukemissa kuin nyt, vaikka puheenjohtajakin on vaihtunut ja puolue on iloinnut useista ’’torjuntavoitoista’’ ja tituleerannut itseään hallituksen kirstunvartijaksi.

Keskustan hieman ylikierroksille äitynyt näytös puoliväliriihessä on ymmärrettävää monestakin syystä.

Torjuntavoitot eivät ole parantaneet puolueen asemaa hallituksessa, eikä kirstunvartijan titteliä ole lunastettu kuin muodollisesti Matti Vanhasen toimiessa jonkin sortin projektiluontoisena valtiovarainministerinä.

Keskustalla on ilmeinen tarve ottaa etäisyyttä muuhun vasemmistoon ja välittää kuvaa tasaveroisesta hallituskumppanuudesta.

Puoliväliriihen tulos kertoo kuitenkin päinvastaista. Keskusta hävisi kaikilla rintamilla ja turpeesta elantonsa saavien tuoreeltaan kritisoima tukipaketti oli sekin välttämätön huonojen päätösten laastaroimiseksi.

Jos jotenkin tilannetta tiivistäisi, niin keskusta on väärässä porukassa suhteessa siihen, miten puolue haluaisi tällä hetkellä toimia ja mitä se äänestäjille viestii.

Keskustan tilanne on sille itselleen vaarallinen, mutta kuitenkin monipuoluejärjestelmässä luonnollinen.

Jotkut puolueet saavat hallituksessa vahvan aseman, toiset eivät.

Keskusta ei voi kannatuksellaan uhata uusilla eduskuntavaaleilla, sillä se häviäisi ne. Keskusta ei voinut nyt kaataa hallitusta, sillä huonojen ratkaisujen varjo olisi yltänyt kuntavaaleihin. Keskusta nieli ja joutuu nielemään vastakin.

Vastaavia kokemuksia on myös esimerkiksi kokoomusjohtoisista sateenkaarihallituksista. Ne eivät olleet ideaaleja yhteenliittymiä päätösten tekemiseksi tai maan johtamiseksi. Se myös valitettavasti näkyi.

Mutta silloin hallituksesta tajuttiin ja uskallettiin myös lähteä.

Väitti keskusta olevansa miten kova kirstunvartija tahansa, ei nykyistä tulipunaista vasemmistopolitiikkaa harjoitettaisi ilman keskustan tukea.

Sen ovat myös äänestäjät huomanneet. Suomen keskusta ei ole kaukana ruotsalaisen sisarpuolueensa tiestä, jossa on totuttu kyntämään vaatimatonta ja tasaista 10 prosentin kannatusta.

Puolue on nyt ydinkannattajiensa varassa, mutta miten kauan? Olisiko sittenkin kotoisampaa olla mukana porvarihallituksessa lähempänä maaseudun työtätekevien sydämiä?

Vanhaa slogania mukaillen: olisiko kotiin tulon aika? Löytyykö tie enää takaisin?