Tarvitaan enemmän liikettä, ei vain enemmän harjoituksia
Olen valmentanut lapsia ja nuoria vuosia, ja omatkin lapseni harrastavat liikuntaa. Sieltä olen oppinut jotain, mikä ei aina näy tilastoissa: kun lapsi tuodaan harjoituksiin kaksi kertaa viikossa, moni vanhempi ajattelee asian olevan sillä selvä. Todellisuus on kuitenkin toinen. Etenkin joukkuelajeissa yhden harjoituksen aikana lapsi saattaa olla oikeasti liikkeessä vain 20–30 minuuttia, loppu menee jonottamiseen, ohjeiden kuunteluun ja odotteluun. Virallinen suositus kuitenkin on, että 7–17-vuotiaan tulisi liikkua reippaasti tai rasittavasti vähintään tunti joka ikinen päivä! Silti vain reilu kolmannes lapsista ja nuorista täyttää tämän suosituksen.
Tämä ei ole moite valmentajille tai seuroille. Se on huomio siitä, että liikunta on hiljalleen kutistunut tarkoittamaan pelkkää harrastusta. Jos lapsi käy joukkuelajin harjoituksissa, hänen ei ajatella tarvitsevan enää muuta liikettä, vaikka arki muuten kuluisi istuen, autokyydissä ja ruudun ääressä.
Suurin yksittäinen tekijä lapsen liikkumisessa ei kuitenkaan ole seura vaan koti. Lapsi liikkuu mielellään, kun aikuinen on mukana — kävelyllä, pyörällä, pihalla pelaamassa, jne. LIITU-tutkimus (2024) nostaa liikkumisen esteeksi yhä useammin ajanpuutteen ja jaksamisen, ei harrastusmahdollisuuksien puutteen. Move!-mittaukset kertovat saman: viides- ja kahdeksasluokkalaisista jopa lähes puolella maaseutumaisissa kunnissa fyysinen toimintakyky on tasolla, joka voi jo haitata terveyttä, kaupungeissakin joka kolmannella. Kyse ei ole harjoituskertojen määrästä, vaan siitä, mitä lapsi tekee kaiken sen ajan, jota kukaan ei valmenna.
Siksi oikean mallin antaminen jo pienestä pitäen on tärkeämpää kuin mikään yksittäinen harrastus. Lapsi omaksuu liikkumisen tavaksi elää, jos hän näkee sen kotona, ei vaatimuksena, vaan luonnollisena osana arkea.
Miksi tämä kuuluu hyvinvointialueelle? Liikuntapaikat ja koululiikunta ovat kuntien vastuulla, mutta liikkumattomuuden seuraukset — diabetes, tuki- ja liikuntaelinvaivat, mielenterveyshaasteet — kaatuvat hyvinvointialueen kustannuksiin. Ehkäisevä työ on halvempaa kuin korjaava hoito, ja se on hyvinvointialueen ydintehtäviä: neuvolat, kouluterveydenhuolto ja perhekeskukset kohtaavat jokaisen perheen, harrastipa lapsi tai ei.
Toivon, että hyvinvointialue suuntaisi katseen nykyistä enemmän vanhempiin lasten sijaan: valmentaisi vanhempia omaan esimerkkiin, ei kysyisi vain lapselta, liikkuuko hän tarpeeksi. Tukea, ei syyllistämistä, se on halvempaa kuin hoitaa myöhemmin liikkumattoman lapsuuden seuraukset.
Liikunta ei ole harrastuslistan rasti ruudussa. Se on sitä, mitä koko perhe tekee joka päivä — tai ei tee.
Patrik Friis, aluevaltuutettu, Keski-Pohjanmaan hyvinvointialue