Hyvinvointialueet tarvitsevat työrauhan – alueiden vähentäminen ei ratkaise perusongelmia
Keskustelu hyvinvointialueiden määrän vähentämisestä näyttää nousevan eduskuntavaalien alla valtakunnan tason keskusteluun. Hyvinvointialueiden määrän karsimista esitetään usein ratkaisuna talousongelmiin, mutta uudet aluemuutokset eivät automaattisesti tuo säästöjä.
Nykyiset sote-alueet aloittivat toimintansa vasta muutamia vuosia sitten. Nyt alueille ja alueiden työntekijöille olisi syytä taata työrauha toiminnan ja organisaatioiden kehittämiseen.
Useimmilla alueilla kuljetaan aivan oikeaan suuntaan ja isoja uudistuksia on saatu aikaan. Alueiden vähentäminen ei ratkaise perusongelmia, kuten lääkäri- ja hoitajapulaa tai väestön ikääntymistä.
Nykyisillä alueilla on paras tieto oman väestönsä tarpeista. Aluerakenteen radikaali muuttaminen esimerkiksi 5 suuralueeseen käynnistäisi uuden, vuosia kestävän organisaatiomyllerryksen.
Se sitoisi alueiden johdon ja henkilöstön ajan taas pitkäksi aikaa lähinnä hallinnollisiin järjestelyihin. Tämä kaikki tilanteessa, jossa vuosia kestänyt, repiväkin muutos on juuri saatu tehtyä.
Ei liene millään tasolla kohtuullista, että alueiden ammattitaitoinen henkilöstö heitettäisiin uuteen, valtakunnan tason YT-rumbaan.
Jo nykyisen sote-uudistuksen synnytys kesti yli 15 vuotta, ja sitä olivat tekemässä lukuisat eri hallitukset. Jokainen voi arvata, mitä vaatisi seuraava uudistus. Vaikka nykymallissa on isoja, lähinnä rahoitukseen liittyviä, rakenteellisia ongelmia, on se kuitenkin korjattavissa.
Edellisten ongelmien lisäksi uusi yhdistämiskierros toisi merkittävän menopiikin jo kertaalleen tehtyine palkkaharmonisointeineen ja tietojärjestelmäuudistuksineen.
Alueet ovat myös juuri rakentaneet omat palvelunsa ja palvelustrategiansa vastaamaan oman alueensa palvelutarvetta. Kun alueilla fokus on viimein saatu siirrettyä hallinnon uudistuksesta palveluiden ja prosessien kehittämiseen, on tätä työtä jatkettava.
Myöskään puheet hallintokulujen karsimisesta eivät toisi ratkaisevia säästöjä. Varsinaisen hallinnon ja johtamisen osuus hyvinvointialueiden budjeteista on erittäin pieni, tyypillisesti vain 1–3 prosenttia, ja esimerkiksi aluevaltuustojen suorat kulut ovat kuluista noin 0,1 prosenttia.
Miljardiluokan alijäämät eivät siis pienene näistä kohteista leikkaamalla.
Lähidemokratian purkaminen ei toisi lisää rahaa itse hoitotyöhön, mutta se siirtäisi päätösvallan palveluista ja palveluverkosta paljon kauemmaksi. Tämä etäännyttäisi alueiden asukkaat entistä kauemmas päätöksenteosta, mutta myös suuralueiden päättäjät kauas paikallisesta arjesta.
Uuden aluejaon perusteena esitetään usein leikkaustoiminnan merkittävää keskittämistä. Jäljelle jäävissä keskussairaaloissa tämä vaikuttaisi moneen muuhun erikoisalaan.
Pahimmillaan uudistus romuttaisi käytännössä koko nykyisen keskussairaalaverkon. Kritiikki ei toki tarkoita sitä, että kaikkia leikkauksia täytyisi tehdä kaikissa keskussairaaloissa. Järkevää keskittämistä tehdään jo nyt. Tätä toimintaa tulee edelleen kehittää. Entistä selkeämpi työjako viiden yhteistyöalueen sisällä voi tuoda nykymalliin monia ratkaisuja.
Nykyiset keskussairaalat tulee jatkossa nähdä laajasti osana kaupunkien ja kaupunkiseutujen muuta elinkeinoekosysteemiä. Keskussairaalat ovat alueellisen elinvoiman, työpaikkojen ja kaupunkiseutujen vetovoiman moottoreita.
Vaikka itse edustan aluekehittämisessä kaupungistumisen koulukuntaa, en kannata keskittämistä liian harvaan keskukseen. Lisäksi nykyinen maailmanpoliittinen turvallisuustilanne puhuu enemmän hajautetun ja mobiilin kuin voimakkaasti keskitetyn palveluverkon puolesta.
Alueellinen toimintakyky ja huoltovarmuus kriisitilanteissa nousee jatkossa myös sote-keskustelun ytimeen. Uudeksi avainkysymykseksi tulee nostaa se, millaisilla ratkaisuilla turvataan myös sote-palveluiden riittävä kriisinkestävyys.
Marko Heinonen
Aluevaltuutettu, Pohjanmaan hyvinvointialue